Näyttelijä Kati Outinen on kulkenut nuorisoteattereista professoriksi ja tulitikkutehtaalta Cannesin korskeille kekkereille. Menestys ei ole noussut päähän, ja hän tuntee myös alan varjopuolet: uupumus vaanii kulman takana ja ikääntyneen esitystaiteen naisduunarin työnsaanti voi olla kiven takana.
Nämä kasvot kuuluvat Kallioon. Ohikulkijoiden päitä kääntyy, kun Kati Outinen asettuu kuvattavaksi Harjukadun varjoisiin ovenpieliin Helsingissä. Seutu on Outiselle tuttua.
– Täällä oli aikoinaan hyvä asua, koska työmatka oli lyhyt – varsinkin kun mun ammatissa edestakainen työmatka tehdään kaksi kertaa vuorokaudessa, hän viittaa teatterin harjoitus- ja esitysrytmiin.
Outinen kasvoi taiteeseen pienestä pitäen. Isä harrasti maalaamista, äiti oli kuvaamataidon opettaja. Nuorelle Katille oli tärkeää näytteleminen, soittaminen, tanssi ja baletti. Teini-iän harrastajateatterit johdattivat koe-esiintymiseen, joka muutti kaiken: hän sai Lissun roolin nuorisoelokuvaklassikosta Täältä tullaan elämä.
Ihmismielen syöverit kiinnostivat
Näyttelijyys ei ollut silti itsestäänselvyys, sillä myös ihmismielen syöverit kiinnostivat. Alice Millerin kirja Lahjakkaan lapsen tragedia laittoi pohtimaan, miksi vaikkapa samassa sosiaalisessa ympäristössä eläneet sisarukset tekevät elämässään täysin erilaisia valintoja. Outisen omaa valintaa ohjaili teatterin kannustava ja hyväksyvä ilmapiiri.
– Hyödynnän kuitenkin edelleen lukion psykologian tuntien oppeja. Kun mulle tulee käsikirjoitus, mielikuvittelen aina, miksi roolihenkilöni on sellainen kuin on.
Mistä Suomessa olisi jääty paitsi, jos näyttelijä Outisesta olisikin tullut psykologi Outinen?
– No pienten eleiden tulkista! hän sanoo.
Elokuvan ja teatterin ystävien onneksi Outinen päätyi näyttelijäksi. Suomessa ja laajemminkin Euroopassa on saatu nauttia hänen kasvojensa mikroilmeistä ja ruumiinkielen hienoista vivahteista jo neljä vuosikymmentä.
Kaikki tarvitsevat kiitosta
Outinen valmistui Teatterikorkeakoulusta 1984 ja sai heti kiinnityksen Kom-teatteriin. Kymmenen vuoden jälkeen hän kaipasi ammatillista uudistumista, ja siitä alkoi pitkä ura freelancerina: elokuvia, teatteria, tv-sarjoja, käsikirjoittamista, ääninäyttelemistä, runoiltoja, dubbaamista, elokuvafestivaalien tuomarointia.
Komeasta cv:stä huolimatta hän on kokenut riittämättömyyttä ja epäillyt itseään ammatillisesti. Yksi syy on suomalaisesta kulttuurista puuttuva positiivinen palaute, ja hän ei puhu nyt kritiikeistä vaan työpaikan sisäisestä toiminnasta.
– Tunnen ylpeyttä, että puolet minusta kuuluu työläisten luokkaan.
Toinen syy liittyy freelanceriuden epävarmuuteen ja töiden ajoittaiseen vähyyteen.
– Kun on mielekästä tekemistä, ei edes mieti ajankulua, mutta työttömänä tunti tuntuu vuodelta. Lisäksi mun ammatissa työpaikka on täällä, hän sanoo ja taputtaa sydäntään.
Siksi huono palaute tai kielteiset apurahapäätökset tuntuvat Outisesta henkilökohtaiselta hylkäykseltä.
– Nykyään niillä ei tosin enää ole yhtä paljon vaikutusta mun itsetunnolle.
Pandemia-aika toi alalle rajun pudotuspelin, ja hänkin on miettinyt alan vaihtoa. Mitään yhtä mielenkiintoista kuin näyttelijän työ ei ole kuitenkaan löytynyt.
– Jos ryhdyn johonkin, sen kanssa pitää pystyä elämään monta vuotta. Olen sen sortin näyttelijä, että pidän myös treenaamisesta. Mulla ei ole kiire ensi-iltoihin.
Työelämän kuluttavuus tuttua
Työn saanti ei ole freelancerille aina helppoa, ja vielä vaikeampaa se on ikääntyville naisnäyttelijöille. Nyt 61-vuotias Kati Outinen on ratkaissut ongelman luomalla itse töitä itselleen ja lähtemällä mukaan kaikkeen mahdolliseen. Varjopuolena on ollut runsaan silpputyön pirstoma ja ahtauttama kalenteri.
Vimmainen tahti on tarkoittanut myös uupumisen hetkiä.
– Ne tulivat aina sen jälkeen, kun töitä oli järjettömästi. Toisaalta olin saanut aina säästöön rahaa, joten sain olla rauhassa uupunut hetken aikaa.
Outinen teki myös kymmenvuotisen rupeaman professorina Teatterikorkeakoulussa. Hän luettelee omaelämäkerrassaan toista sivua erilaisia kokouksia, joihin piti säännöllisesti osallistua. Kaikki se oli pois opettamisesta. Myös digiloikka uuvutti ja turhautti.
– Eri järjestelmien valmistajat käyttävät asiakkaita koekaniineina laittamalla käyttöön törkeän kalliita, puolivalmiita palveluita, Outinen puuskahtaa.
Mitä Kati Outinen inhoaa suomalaisessa viihteessä? Katso video!
Sydämessä työläisten asia
Kati Outisesta ei voi puhua ilman Aki Kaurismäkeä. Outinen on esiintynyt noin 50 elokuvassa, niistä yhdeksän Kaurismäen ohjauksia. Ikimuistoisimmat roolinsa hän on tehnyt työläistrilogiaan kuuluneissa elokuvissa Varjoja paratiisissa sekä Tulitikkutehtaan tyttö. Mies vailla menneisyyttä -elokuvasta Outinen puolestaan haki parhaan naisnäyttelijän pytyn Cannesin elokuvajuhlilta ja pääsi kokemaan elokuvamaailman kansainvälisen kimalluksen.
Kaurismäen tuotannoissa Outinen sai nauttia siitä, mistä freelancer jää usein paitsi: pysyvästä työyhteisöstä, jonka kanssa on turvallista tehdä töitä.
– Ilman Akia olisin tuskin tehnyt näin paljon elokuvia. Toisaalta voi olla, että olisin tehnyt niitä enemmänkin, koska suomalaisia elokuvantekijöitä pelottaa mun maine Akin leffojen kasvona. Tämä on sanottu mulle suoraan.
Kaurismäki on yksinäisten ja syrjään työnnettyjen sekä työtä tekevien asialla – kuten on Outinenkin.
– Tunnen ylpeyttä, että puolet minusta kuuluu työläisten luokkaan.
Outisen isänäiti kärräsi betonia raksalla, ja isä painoi sanomalehtiä, sarjakuvia ja karkkipapereita.
– Suvussa on paljon duunareita, joilla on veressä työn hyvin tekemisen kunnia.
Miehisillä aloilla oli karkeat puheet ja naisia väheksyvää huumoria.
Outinen kadehtii työntekijäammateista sitä, että työn voi oikeasti jättää työpaikalle, toisin kuin teatterissa. Luovassa työssä päässä surraa jatkuvasti ja idea voi tulla milloin tahansa.
Työläisyyteen liittyy myös asioita, joita hän sanoo inhonneensa nuorena.
– Miehisillä aloilla oli karkeat puheet ja naisia väheksyvää huumoria. Enhän mä silloin ymmärtänyt, että rankkoja asioita on helpompi käsitellä vääntämällä roisia huumoria. Onneksi tapa on kuitenkin nykyään muuttumassa.
Näyttelijä on duunari
Pienipalkkaisille julkisten alojen työntekijöille Kati Outinen toivoo ”törkeän paljon kaikkea hyvää”. Häntä suututtaa ajatusrakennelma esimerkiksi hoitoalasta kutsumusammattina, josta siksi tarvitse maksaa kunnollista palkkaa.
– Se mitä yhteiskunnassa arvostetaan, on muuttunut. Nyt lehdissä esitellään nuoria, joiden toive on tehdä paljon rahaa ja päästä eläkkeelle ennen kuin täyttää 40.
Näyttelijäkin on duunariammatti. Työtä ei voi tehdä etänä, paikalle on aina raahauduttava ja roolihenkilön ajatukset, tarkoitukset ja tunteet on ruumiillistettava vuorovaikutuksessa vastanäyttelijän kanssa. Toisaalta se on myös akateeminen ammatti, koska taiteen metodeja voi hyödyntää monessa asiassa. Monet näyttelijät käyvät kouluttamassa vuorovaikutustaitoja tai auttavat mielenterveyden kanssa kamppailevia.
Outisen sydäntä lähellä ovat muistisairaudet. Se liittyy hänen isänsä muistisairauteen sekä kiinnostukseen käyttäytymis- ja ihmistieteitä kohtaan. Hän on kiertänyt jo vuosia esittämässä muistisairautta käsittelevää monologinäytelmäänsä.
Hän muistuttaa, että Suomessa oli 80 000 muistisairasta, kun monologit alkoivat vuonna 2014. Nyt heitä on 200 000 ja kymmenen vuoden kuluttua jo puoli miljoonaa.
Muisti on näyttelijän tärkein työkalu. Se ei liity pelkästään repliikkien muistamiseen.
– Pitää muistaa myös liikeradat ja poistua lavalta oikeaan aikaan. Muuten niskaan saattaa tulla parin tonnin painoinen lavastuselementti.
Runot aina mukana
Kati Outinen on ollut aina runotyttö, ja nykyään hän on myös Kajaanin runoviikon taiteellinen johtaja. Runot ovat hänen harrastuksensa, ja hän sanoo olevansa niistä riippuvainen. Outinen lukee runoja joka aamu, myös omakustanteita, joita suomalaiset lähettävät hänelle paljon.
– Luen kustantamoidenkin teoksia, mutta joskus niitä on vaikea löytää. Kirjastostakin saa nykyään helpommin lainaan ruohonleikkurin kuin kirjan.
Kauas pilvet karkaavat on elokuva periksi-antamattomuudesta, lannistumattomuudesta ja toisista välittämisestä. Ne ovat Outisenkin arvoja, samoin kuin myötätunto, rakastaminen – sekä keskustelevuus.
Toisaalta hänen roolinsa ovat usein täynnä hiljaisuutta ja osaamattomuutta sanoittaa omia tunteita.
– Keskusteleminen ei kuitenkaan ole vain sanoja, vaan tunteita voi välittää myös sanattomasti, Outinen sanoo.
– Ja lannistumattomuuden rinnalla on hyvä pitää myös sen vastakohtaa: kykyä osata luopua asioista, jotka eivät johda mihinkään. Jos toistuvasti iskee päätään seinään, seurauksena on vain kuhmu otsassa.